Frankly, my dear, I don't give a damn

Kuten osa teistä saattaa muistaa, tänä vuonna olen kuunnellut omaa innostustani erityisen tarkkaan. Olenkin sen myötä päässyt kokeilemaan kaikenlaista uutta: kirjoittanut sanoituksia, heittäytynyt eri rooleihin kuvauksissa, poikennut hienoon näyttelyyn...

Ennen tätä kuvaa innostuin syömään persiljaa, mikä ei ehkä ollut kovin viisasta.

Onneksi joka päivä voi innostua jostain (uudesta). Kävin eilen katsomassa The Odysseyn ja kiinnostuin heti Homeroksen eepoksesta. Toinen uudehko hurahdus on paljain jaloin käveleminen: tuntuu kuin taivaltaisi taas lapsuuden loputtomissa kesissä.

Oman innostuksen kuunteleminen onkin pohjimmiltaan oman sisäisen äänen kuulemista. Kuten aiemmin totesin, tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä selvemmin kuulen itseäni. (Tästä aiheesta paasaan toistuvasti lapsilleni. Mutta koska olen unc, sanoillani ei taida olla just nyt niin väliä.)

Jostain syystä minun on ollut aina helpompi huomata, mitä muut ajattelevat tai tuntevat, ja liiankin usein olen mennyt siksi harhaan. Älkää käsittäkö väärin: en kannusta itsekkyyteen. On hienoa osata ottaa muut huomioon. Mutta liika on liikaa.

Tällä viikolla sain hyvän muistutuksen siitä, ettei sisäinen ääneni ole mikään pölkkypää, vaikka joku niin yrittäisi väittää. (Ja jos välillä olisikin, niin olisipahan ainakin ikioma sisäinen pölkkypääni.) Kun kuulee itseään, tietää, mihin suuntaan oma polku vie.

Onkin sitten eri taito osata sanoa epäilijöille Rhett Butlerin tavoin: "Frankly, my dear, I don't give a damn."

Jostain syystä olen innostunut Vanhan naisen salaiset paperit -kirjasta niin paljon, että olen ostanut sen kaksi kertaa itselleni.