EPiC: Elvis Presley in Concert

Kävin tänään katsomassa Baz Luhrmannin toisen Elvis-aiheisen elokuvan. Tällä kertaa kyseessä on tänä vuonna ilmestynyt dokumentti, johon on yhdistetty Elviksen konserttitallenteita ja haastatteluita. Uskon, että juuri konserttitaltioinneista näkee parhaiten Elviksen leikkisyyden ja karisman - haastatteluissahan hän saattoi olla aika kömpelö tai muuten muissa maailmoissa.

Olen fanittanut Elvistä lapsesta lähtien, joten oli hienoa istua alas ja seurata arkistomateriaaleja sekä treeneistä että itse konsertista. Jo aiemmin on tullut ilmi, että Elvis oli hyvin kunnianhimoinen ja hänellä oli tarkka visio siitä, miten kappaleet esitettäisiin. Sitä en sen sijaan tiennyt, että hänellä oli sama kikka kuin esimerkiksi Kiviä taskussa -näytelmän esiintyjillä: jotta tuoreus säilyi, lavalla oli lupa improvisoida. Elvis saattoi vaihtaa lennosta kappalelistaa, koska koki, ettei jokin sopinutkaan siihen hetkeen tai iltaan. Kaikenlainen variointi oli varmasti tarpeen, sillä konsertteja ehti kertyä kahdeksassa vuodessa huimat 1100.

Elvis totisesti antoi yleisölle kaikkensa, vaikka se oli välillä repiä hänet palasiksi. Kesken konsertin sytytettiin valot, jotta Elvis saattoi vuorostaan katsoa kuuntelijoita. Sitten hän kiersi yleisössä, jonka hurmioituneisuutta ja hysteriaa Luhrmann kuvaa yhtä osuvasti kuin aiemmassa Elvis-elokuvassaankin. Dokumentissa todetaan, että Elviksen lisäksi vain Mick Jagger osaa soittaa yleisöä yhtä taitavasti. Huomasin itsekin pidättäväni hengitystäni joidenkin kappaleiden aikana. Lopussa olisi tehnyt mieli ponkaista seisomaan ja taputtaa.

Harmittelin elokuvista lähtiessäni jälleen kerran sitä, etten ehtinyt koskaan nähdä Elviksen konsertteja jo siitä syystä, että olen syntynyt vasta hänen kuolemansa jälkeen. Onneksi elokuvakriitikko Kalle Kinnunen toteaa Suomen Kuvalehdessä (23.2.2026), että restauroidun materiaalin ansiosta hyvässä elokuvateatterissa voi nauttia paremmasta äänentoistosta kuin missään oli mahdollista Elviksen eläessä. Menkää siis elokuviin, jos vain pääsette!

PS. Kotiin saavuttuani ajattelin sisäistä ääntä. Tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä selkeämmin kuulen itseäni. Elvis sai elää vain 42-vuotiaaksi; minulla on onni täyttää loppukesästä 46 vuotta.